Olen viime aikoina miettinyt, millaisia paikkoja nuoret tarvitsevat ympärilleen.

Ajatus sai vauhtia tuoreesta raportista Belonging in a Digital Age: Teens, Tech, & Third Places, joka tarkastelee kalifornialaisten 13–18-vuotiaiden nuorten kokemuksia kasvokkaisesta yhteydestä, yksinäisyydestä, teknologiasta ja niin kutsutuista ”Third Places” paikoista.

Kulttuurintutkijana raportissa kiinnosti minua erityisesti, millaiset paikat auttavat nuoria kohtaamaan muita, kasvamaan ja kokemaan kuuluvansa joukkoon. Ja onko digitaalisista kanavista tullut tällaisen paikan korvike hyvässä ja pahassa.

Mikä on kolmas paikka – Third Place?

Sosiologi Ray Oldenburg teki tunnetuksi käsitteen third place, kolmas paikka. Sillä tarkoitetaan kodin ja työn tai koulun ulkopuolisia paikkoja, joissa ihmiset voivat kohdata toisiaan epämuodollisesti. Perinteisesti kahvila, kirjasto, puisto, tori tai muu julkinen tila voi olla kolmas paikka.

Kolmannen paikan ydin ei kuitenkaan ole rakennuksessa vaan siinä, että paikkaan voi tulla ilman erityistä syytä. Siellä ei tarvitse suorittaa, kuluttaa tai kuulua mihinkään. Paikka on helposti saavutettava, suhteellisen avoin ja epämuodollinen. Siellä on tuttuja ihmisiä, mutta myös mahdollisuus uusille kohtaamisille.

Millainen kolmas paikka on nuorelle?

Belonging in a Digital Age -raportin mukaan 87,9 prosenttia nuorista pitää kasvokkaista aikaa ystävien kanssa tärkeänä ja 52,8 prosenttia toivoo sitä enemmän. Erityisen kiinnostavaa on, että 69,9 prosenttia nuorista suosii epämuodollista yhdessäoloa järjestettyjen aktiviteettien sijaan.

Kun nuorilta kysyttiin, mikä tekee paikasta heille sopivan, tärkeimmiksi nousivat maksuttomuus tai edullisuus, kavereiden läsnäolo ja turvallisuus. Myös tekeminen, ruoka, helppo saavutettavuus ja mahdollisuus olla oma itsensä olivat tärkeitä.

Raportin nuorten kuvauksissa toistuu ajatus paikasta, jossa voi vain hengata, jutella ja olla rauhassa. Liian strukturoitu tai aikuisvetoisesti suunniteltu tila voi tuntua vähemmän omalta.

Entä suomalainen harrastus?

Kun katson ympärilleni, suomalaisen nuoren arki näyttää usein hyvin erilaiselta kuin ajatus tyhjästä vapaa-ajasta. Monella nuorella päivät ovat täynnä harrastuksia.

Harrastus voi toki olla erinomainen kolmas paikka. Siellä tavataan samoja ihmisiä, rakennetaan ystävyyssuhteita, opitaan yhdessä ja löydetään oma yhteisö. Harrastukset voivat olla valtavan merkityksellisiä nuorten hyvinvoinnille.

Mutta jos katsomme kolmannen paikan alkuperäisiä ominaisuuksia, harrastuspaikka ei täytä niitä kaikkia.

Harrastukseen ilmoittaudutaan. Siihen sitoudutaan. Siellä ollaan tiettynä aikana ja tehdään tiettyä asiaa. Usein siitä maksetaan. Ja ennen kaikkea sinne mennään tietyn kiinnostuksen tai osaamisen perusteella.

Se on siis järjestetty sosiaalinen ympäristö. Kolmas paikka sen sijaan perustuu epämuodollisuuteen ja vapaaehtoisuuteen.

Siksi mieleeni nousee toinen kysymys:

Missä nuori voi olla sosiaalinen ilman, että hänen tarvitsee olla minkään asian harrastaja tai varsinkaan kilpailija?

Tarvitaanko neljäs paikka?

Jos koti on yksi paikka, koulu toinen ja harrastus suomalaisen nuoren elämässä eräänlainen kolmas paikka, tarvitaanko niiden rinnalle vielä paikka, joka on vapaamuotoisempi?

• Paikka uusille kohtaamisille.
• Paikka sattumalle.
• Paikka itsensä tutkimiselle ja löytämiselle.
• Paikka, jossa voi olla kavereiden kanssa, mutta jossa voi myös törmätä ihmisiin, joita ei muuten tapaisi.
• Paikka, jossa ei tarvitse tietää etukäteen, mitä etsii.
• Paikka jossa ollaan fyysisesti läsnä.

Ehkä tällainen paikka voisi olla kaupunki. Voisiko kaupunkikeskusta olla nuorelle neljäs paikka?

Kaupunkikeskustalla on tähän poikkeuksellinen mahdollisuus. Se ei lähtökohtaisesti ole yhden asian paikka ja se tuo ihmisiä yhteen. Kaupunkikeskustoihin on perinteisesti tultu sekä näyttäytymään että saamaan vaikutteita.

Keskustassa voi tavata kavereita tai olla yksin muiden ihmisten keskellä. Voi seurata, mitä ympärillä tapahtuu. Voi törmätä johonkin odottamattomaan.

Hyvä kaupunkikeskusta tarjoaa mahdollisuuksia, joita koti, koulu tai harrastus eivät tarjoa.

Se antaa tilaa itsenäistymiselle. Nuori voi liikkua siellä ilman vanhempia. Hän voi opetella käyttämään kaupunkia, lukea sen sosiaalisia koodeja, kohdata erilaisia ihmisiä ja kokeilla erilaisia tapoja olla maailmassa.

Tätä kautta kaupunkikeskustan suunnittelu muuttuu myös hyvinvointikysymykseksi.

Belonging in a Digital Age -raportin yksi keskeinen johtopäätös on, että kolmansia paikkoja pitäisi tarkastella sosiaalisena infrastruktuurina. Niihin investoiminen on investointia nuorten hyvinvointiin. Kun investoimme paikkoihin, joissa lapset, nuoret ja perheet voivat kohdata, investoimme samalla koko yhteisöön.

Kaupunki voi olla ympäristö, joka auttaa nuoria connect, grow and belong eli muodostamaan yhteyksiä, kasvamaan ja kokemaan kuuluvansa.

Mutta pääsevätkö nuoret näihin paikkoihin?

47,9 prosenttia nuorista kertoi rahan olevan este kasvokkaiselle yhdessäololle. Muita merkittäviä esteitä olivat ajan puute, kuljetus ja vanhempien rajoitukset. Myös paikan aukioloajat ja se, tuntuuko paikka turvalliselta tai tervetulleelta, vaikuttavat. Suuri haaste myös on, että nuoret eivät koe itseään tervetulleiksi paikkaan.

Raportissa lähes kolme kymmenestä nuoresta kertoi lopettaneensa jossakin paikassa käymisen, koska se ei tuntunut turvalliselta tai hyväksyvältä. Paikan pitää siis olla fyysisesti olemassa, mutta myös sosiaalisesti avoin.

Älä suunnittele nuorille

Tästä päästään vielä yhteen suunnittelun peruskysymykseen. Kun sanomme “suunnitellaan nuorille”, alamme helposti muodostaa mielikuvaa siitä, millaisia nuoret ovat.

• Nuoret ovat diginatiiveja.
• Nuoret haluavat tekemistä.
• Nuoret viihtyvät tietyllä tavalla.
• Nuoret tarvitsevat tietynlaisen tilan.

Sama ongelma koskee mitä tahansa kohderyhmää. Jos suunnittelemme aikakauslehden naisille, radiokanavan senioreille tai palvelun nuorille, on vaarana, että ensin kuvittelemme mielessämme, millainen tämä ryhmä on ja sitten suunnittelemme tuolle kuvitelmalle. Kohderyhmäajattelu voi helposti muuttua stereotypiaksi.

Siksi minua kiinnostaa tässä raportissa myös sen tutkimusasetelma. Nuoret eivät olleet vain tutkimuksen kohteena. 24 nuoren neuvonantajaa osallistui jo kyselyn suunnitteluun ja myöhemmin myös tulosten tarkasteluun ja tulkintaan. Tutkimuksessa toteutettiin ei design for vaan design with lähtökohtaa.

Hyvä kaupunki ei ehkä ole sellainen, jossa jokaiselle kohderyhmälle on oma palvelunsa, tilansa ja ohjelmansa. Hyvä kaupunki on sellainen, jossa on riittävästi avoimia mahdollisuuksia.

Ehkä nuorten hyvinvoinnin kannalta tärkeää ei olekaan vain se, mitä kaupungissa on. Vaan se, mitä kaupungissa voi tapahtua.